COINCIDENCE | AVANT-GARDE | PEOPLE | GENDER |
DIGITAL FILM | THEMES | BEAUTY | COLLABORATION |
MULTIMEDIA | STYLE | THE PREMIERE
SATTUMAT | AVANTGARDE | IHMISET | SUKUPUOLI | DIGIELOKUVA | AIHEET | KAUNEUS | YHTEISTYÖ |
MULTIMEDIA | TYYLI | ENSI-ILTA
Marita Liulia interviewed by Arja Maunuksela, published in the book "Marita Liulia", by Arja Maunuksela and Pauli Sivonen, English and Finnish, 2017, Edition Parvs
DIGITAL FILM
From Interactive Multimedia
to Digital Film
While experimentation is part of Marita Liulia’s method, it permits only professional and carefully finished quality. When she starts to make something new, she learns it thoroughly and if necessary acquires the best associates for collaboration.
‘Technique as such does not interest me, but instead what it can be used for.’
She has often found something new when a setback has forced her to stop. This was how she also found her latest technique, digital film, the media of the Return of the Goddess and Swan Song short films and the videos of Golden Age.
‘After the operation on my hand, it was uncertain if I could paint or handle cameras. I thought, well if I can’t, I can script, direct and product. I was asked how I dared to start studying a new area, film in the process of digitisation, with my hand in a sling.’
But the hand and digitisation were not an obstacle to studying – on the contrary they were the reason for it. Digital media have been Marita’s main area of work since the early 1990s. Along with the processing of photographs and large multimedia works, she has made live animations, i.e. a digital moving image projected on a stage on a live performer.
‘I applied a programming language error discovered by programmer Jakke Kastelli for interactive expression in theatre. I follow the movements of a dancer or musician closely with a mouse and draw and paint them to the rhythm of music.’
This was the origin of, for example HUNT, in which Tero Saarinen dancing in his white costume serves as a screen for Marita’s interactive animation.
It was often thought that this animation technique was video. Marita, however, did not become interested in video until later, when its technology had developed to suit the kinds of films that she wants to make. At its best, it is continuously improving, becoming lighter, cheaper and more precise.
When Marita began to study digital film, it was not enough to get to know the technique. She also had to learn film production. In order to receive financial support for her dance films Return of the Goddess and Swan Song, she worked for years on a process that began with the script and financing plan and continued to pre-production, production and post-production.
On the other hand, her latest short digital films, Vilma, Teea and Pontus, of Golden Age, came about spontaneously alongside photography.
‘My own familiar tools, the camera and Photoshop, expanded. I can film and edit myself, and that is fascinating. When I do more on my own, production is lighter. The pieces gain a freshness that suits their intimate nature: This dance is just for you, here and now. You can capture the allure of the moment only in that moment.’
The videos of Golden Age look as if the photographs of the same subjects had sprung to life. In the row of portraits, in the same kind of frames as the photos, the dancer suddenly moves. An important element of the videos is the lively daylight of the studio, the same as in the photographs, and also the viewer’s place remains the same in them.
‘I film dance or music without any editing as opposed to present-day expression of the “hundred images a second” kind. The camera does not move and it is as if the viewer is planted to follow the performance. After filming musician Teea Aarnio, I asked if she could invent a story and a language with which to tell it. She did so, and I liked the result a great deal.’
Arja Maunuksela haastattelee Marita Liuliaa, kirjasta
"Marita Liulia", Arja Maunuksela ja Pauli Sivonen,
englanti ja suomi, 2017, Parvs
DIGIELOKUVA
Interaktiivisesta multimediasta digitaaliseen elokuvaan
Kokeilu kuuluu Marita Liulian työtapaan, mutta se ei tarkoita, että laatu saisi olla mitään muuta kuin ammattimaista ja viimeisteltyä. Kun hän ryhtyy tekemään jotain uutta, hän opettelee sen perusteellisesti ja tarpeen mukaan hankkii parhaat yhteistyökumppanit.
”Tekniikka ei kiinnosta minua sinänsä, vaan se, mihin sitä voi käyttää. ”
Uutta on usein löytynyt silloin, kun jokin vastoinkäyminen on pakottanut pysähtymään. Niin löytyi myös uusin Maritan käyttämä tekniikka, digitaalinen elokuva, Jumalattaren paluu- ja Swan Song -lyhytelokuviin sekä Kultakauden videoihin käytetty väline.
”Käsileikkauksen jälkeen oli epävarmaa, voisinko vielä maalata tai käsitellä kameroita. Ajattelin, että jos en, voisin käsikirjoittaa, ohjata ja tuottaa. Minulta kysyttiin, miten uskallan käsi paketissa lähteä opiskelemaan uutta alaa, elokuvaa joka digitalisoituu.”
Käsi ja digitaalisuus eivät kuitenkaan olleet opiskelun este, vaan päinvastoin, sen syy. Digitaaliset mediat ovat olleet Maritan päätyö jo 1990-luvun alusta asti. Valokuvien käsittelyn ja laajojen multimediateosten lisäksi hän on tehnyt live-animaatiota eli digitaalista liikkuvaa kuvaa, joka heijastetaan näyttämölle elävän esiintyjän päälle.
”Hyödynsin ohjelmoija Jakke Kastellin löytämää ohjelmointikielen virhettä vuorovaikutteiseen ilmaisuun teatterissa. Voin seurata hiirellä tarkasti tanssijan tai muusikon liikkeitä ja piirtää ja maalata musiikin rytmissä. Minulla on erilaisia digitaalisia piirustustyökaluja, jotka perustuvat valokuvaan.”
Näin syntyi esimerkiksi HUNT, jossa tanssiva Tero Saarinen valkoisessa puvussaan toimi samalla valkokankaana Maritan vuorovaikutteiselle animaatiolle.
Tätä animaatiotekniikkaa luultiin usein videoksi. Marita kiinnostui videosta kuitenkin vasta myöhemmin, kun tekniikka oli kehittynyt sopivaksi sellaisten elokuvien tekemiseen, joita hän haluaa tehdä. Parhaillaan se kehittyy koko ajan parempaan suuntaan: kevyemmäksi, halvemmaksi ja tarkemmaksi.
Kun Marita alkoi opiskella digitaalista elokuvaa, tekniikkaan perehtyminen ei riittänyt. Piti opetella myös elokuva-alan tuotanto. Saadakseen Elokuvasäätiön tuen tanssielokuville Jumalattaren paluu ja Swan Song hän teki vuosien työn, joka alkoi käsikirjoituksesta ja rahoitussuunnitelmasta ja jatkui esituotantoon, tuotantoon ja jälkituotantoon.
Sen sijaan uusimmat lyhyet digitaaliset tanssielokuvat, Kultakausi-kokonaisuuteen kuuluvat Vilma, Teea ja Pontus, syntyivät spontaanisti muotokuvien valokuvauksen ohella.
”Omat tutut työkaluni kamera ja Photoshop laajenivat. Voin kuvata ja leikata itse, ja sehän on kiehtovaa. Kun teen enemmän itse, tuotanto on kevyempi. Teoksiin tulee tuoreutta, joka sopii niiden intiimiin luonteeseen: tanssia vain sinulle, tässä ja nyt. Hetken lumon voi vangita vain juuri siinä hetkessä.”
Kultakauden videot näyttävät siltä, kuin valokuvat samoista henkilöistä heräisivät elämään. Muotokuvien rivissä, samanlaisissa kehyksissä kuin valokuvat, tanssija yllättäen liikkuukin. Tärkeä elementti videoissa on studion eloisa luonnonvalo, sama kun valokuvissa, ja myös katsojan paikka pysyy niissä samana.
”Kuvaan tanssia tai liikettä ilman yhtään leikkausta vastapainona nykyiselle ’sata kuvaa sekunnissa’ -tyyppiselle ilmaisulle. Kamera ei liiku, katsoja ikään kuin istutetaan katsomaan esitystä. Tunnelma on intensiivinen, jopa voyeristinen. Kiehtovaa on myös etsiä musiikki tai äänimaailma kullekin teokselle. Kuvattuani muusikko Teea Aarniota kysyin, voisiko hän keksiä tarinan ja vieläpä kielen, jolla hän sen kertoo. Hän teki niin, ja pidin kovasti lopputuloksesta.”
